Suomen Ufotutkijat ry - F U F O R A

ETUSIVULLE
Tapani Kuningas

Ufotutkimuksen vaiheita Suomessa: 30-luvulta 80-luvulle

Suomalaisen - ja yleensäkin pohjoismaisen ufotutkimuksen - historia voidaan aloittaa jo 30-luvulta, vaikka tuolloin kukaan ei vielä puhunutkaan ufoista tai lentävistä lautasista. Jo tämän vuosikymmenen alkupuolella tuli esille tietoja Sota-arkistosta löydetyistä kummituslentokonetutkimuksista, jotka osittain sivuavat myös ufohavaintoja, koska muutamat tapaukset näyttäisivät liittyvän enemmän ufoihin kuin muihin tunnettuihin ilmiöihin. Emme kuitenkaan jää selvittelemään kummituslentokoneiden arvoitusta, sillä niistä saa lisätietoja myös joistakin ufokirjoista. Ensimmäinen virallinen tilasto on kuitenkin syytä julkaista, koska sillä on historiallista arvoa. Asiakirjasta voi todeta, että ensimmäinen suomalainen ufotutkimusyhteenveto tehtiin Oulussa Kalevalan päivänä 1934. Vuonna 1999 kotimainen ufotutkimus on saavuttanut siis jo eläkeiän, 65 vuotta.

Kummituslentokoneiden suomalainen tutkimus kesti kolme vuotta. Lopputulos julkistettiin tammikuun alussa 1937, jolloin yleisesikunta järjesti lehdistölle asiasta tiedotustilaisuuden. Kummituslentokoneet leimattiin yksiselitteisesti mielikuvituksen tuotteiksi, koska yhtään luotettavaa todistusta vieraiden koneiden liikkumisesta ei saatu - yksikään niistä ei nimittäin tiettävästi pudonnut maahan. Tuhannet suomalaiset - lähinnä pohjoisen Suomen asukkaat - leimattiin asiantuntijoiden avulla haihattelijoiksi, koska kummituslentokoneet eivät sopineet suomalaisten sotilasviranomaisten suunnitelmiin.

Toisen maailmansodan jälkeen

Vuosi toisen maailmansodan jälkeen, siis 53 vuotta sitten, sotilasviranomaisille tuli uusi pulma: aaveraketit. Jälleen päänäyttämönä oli Skandinavia, eniten Ruotsin ilmatila, jossa puolustusvoimien esikunta rekisteröi virallisesti touko-joulukuussa vuonna 1946 997 tapausta. Havaintoja tehtiin paljon Suomenkin taivaalla, mutta toistaiseksi kotimaisia aaverakettihavaintoja ei ole kunnolla tutkittu. Siinä olisi jollekin ufotutkijalle haastava tutkimuskohde, josta löytynee lisätietoja lehtiuutisten lisäksi ainakin Sota-arkistosta.

Varsinainen ufotutkimus nykyisessä merkityksessä käynnistyi 50 vuotta sitten. Hynek antaa tarkaksi päivämääräksi tammikuun 22. päivän vuonna 1948, jolloin USA:n ilmavoimat virallisesti aloitti ufotutkimuksensa. Näistäkin asioista on saatavana paljon kirjatietoa - myös suomeksi -, joten sivuutamme Yhdysvaltojen ilmavoimien yli 20-vuotiset ufotutkimukset muutamalla maininnalla. On syytä todeta, että aluksi havainnot lentävistä kiekoista Amerikan taivaalla tulkittiin myös sotilaspiireissä yleisesti Neuvostoliiton uudeksi salaiseksi aseeksi. Toinen suosittu selitys piti niitä ulkoavaruudesta tulleina laitteina. Sitten oli myös niitä, jotka kuittasivat ilmiöt psykologian piiriin kuuluvaksi hölynpölyksi ja joukkohysteriaksi.

Suomen osalta 40-luvun viimeiset vuodet olivat ufotutkimuksen kannalta hiljaista ja odottavaa aikaa. Havaintoja kyllä tehtiin ja julkaistiin lehdistössä, mutta mitään systemaattista toimintaa ei tuolloin maassamme tiettävästi lentävien lautasten suhteen ollut. Ensimmäinen mielenkiintoinen lentäviin lautasiin liittyvä kotimainen kirjoitus julkaistiin Suomen Kuvalehdessä 29.4.1950 . Kirjoituksen tekijällä on selvästi ollut käytettävänään monipuolista kansainvälistä lähdeaineistoa. Kun kirjoituksen lopussa on nimimerkki "Veljenpoika", asia tulee entistä mielenkiintoisemmaksi, sillä se oli yksi silloisen pääministeri Urho Kekkosen lukuisista nimimerkeistä. Luultavasti Veljenpojan kirjoitus Suomen Kuvalehdessä oli siihen saakka asiantuntevin kirjoitus lentävistä lautasista suomen kielellä. Tosin kirjoituksen yleissävy, lupaavasta alusta huolimatta, on skeptinen. Lopussa kirjoittaja turvautuu myös huumoriin: "Niin tuhkatiheään kuin tiedot lentävistä lautasista sukeltavatkin esiin, monella asiantuntijalla on vaikeuksia niistä vakavasti keskustella. Tavallisesti kuolemanvakava venäläinen varaulkoministeri Andrei A. Gromyko on ehdottanut selitykseksi, että niiden takana on ehkä venäläinen kiekonheittäjä, joka aliarvioi heittojensa kantavuuden." Jokainen suomalainen tietää, että Kekkonen oli monessa mukana, mutta harva tietänee, että hän määritteli pitkäksi aikaa myös suomalaisen ufopolitiikan tällä Suomen Kuvalehden kirjoituksellaan.

50-luku

Kun 50-luku edistyi, venäläinen kiekonheittäjä ei enää kelvannut selitykseksi, sillä monet väittivät lentolautasten yhteydessä tavanneensa myös niiden ohjaajia ja matkustajia. Myös esineitten muoto oli usein jotakin muuta kuin lautanen tai kiekko. Sen takia USA:n ilmavoimat alkoikin 50-luvun alussa käyttää lentävistä kiekoista nimitystä ufo - tunnistamaton lentävä kohde.

Vuosi 1952 oli ufotutkimuksen kannalta merkittävä, sillä varsinkin Yhdysvalloissa havaintojen määrä kasvoi entistä suuremmaksi, voitiin puhua ensimmäisestä ufoaallosta.

Myös Suomessa tehtiin monia mielenkiintoisia ufohavaintoja, erityisesti Helsingin uuden Olympiastadionin tienoilla, mutta valitettavasti tuon ajan parhaat havainnot jäivät omana aikanaan piiloon. Joitakin tapauksia sentään pääsi sanomalehtien sivuille uutisina tai parhaimmillaan jopa tuon ajan kotimaisiin aikakauslehtiin. En ole varma siitä, mikä on ensimmäinen kotimainen aikakauslehden ufohavaintokirjoitus, mutta itse törmäsin sellaiseen joulukuussa 1954, kun uusi 4-värikantinen Kuvaposti-niminen lehti julkaisi kansikuvakirjoituksen otsikolla "Marsin varis" Alavieskassa. Tuon lehden kansikuva on vaikuttanut pitkään ja usein piilotajuisesti vanhemman polven suomalaisten ufoasenteisiin, kuten kirjassa 100 ufoa Suomessa tuodaan esille. Yhteenvetona voidaan siis sanoa, että lehdistö oli koko 50-luvun ajan ainoa suomalainen ufotutkimuselin.

Lentäviä lautasia ja interplanetisteja

Hitaasti mutta varmasti tilanne kuitenkin muuttui, sillä lehtijuttujen lisäksi yhä useammat suomalaiset saivat käsiinsä myös alan vuosi vuodelta lisääntyvää kirjallisuutta. 60-luvun alussa innokkaimmat alan harrastajat olivat valmiita kerho- ja yhdistystoiminnan sekä myös alan kustannustoiminnan aloittamiseen Suomessa. Tässä yhteydessä myös kotimaisten ufohavaintojen kerääminen otti ensimmäisiä askeliaan, kun Porvoossa vuonna 1960 perustettu Lentävät lautaset -kerho pyysi sanomalehtien yleisönosastojen välityksellä tietoja suomalaisten omista havainnoista. Ensimmäisen havaintokeräyksen tulos ei ollut kovin mittava, vaikka pyyntö julkaistiin lukuisissa sanomalehdissä. Vain 26 suomalaista vaivautui vastaamaan. Joukossa ei ollut yhtään pääkaupunkiseudun ihmistä, joka johtunee siitä, etteivät sikäläiset lehdet ilmeisesti suostuneet julkaisemaan Lentävät lautaset -kerhon vetoomusta havaintojen ilmoittamisesta. Joka tapauksessa vastauksista tehtiin lyhyt, 12-sivuinen yhteenveto , joka on varsinaisen suomalaisen ufotutkimuksen ensimmäinen kirjallinen dokumentti. Vaikka vastauksia saatiin lähes joka puolelta Suomea, lähes 40 % keskittyi kuitenkin Hämeen läänin alueelle, jonka lehdet olivat ilmeisesti parhaiten pitäneet asiaa esillä.

Edellä mainittuun tiedusteluun liittyviä vastauksia käsiteltiin ja kommentoitiin joissakin lehdissä vuoden 1962 aikana. Toinen kirjoituksia ja keskusteluja aiheuttanut asia samana vuonna oli ensimmäisten suomenkielisten ufokirjojen julkaiseminen. Niitä ilmestyi Kustannus Oy Vimanalta, jonka takana oli Joel Rehnström, peräti neljä. Niistä ehkä tunnetuin oli Adamskin kirja, joka on nykyisin melkoinen harvinaisuus. Vielä kolmaskin ufohistorian virstanpylväs sattui vuodelle 1962. Marraskuun 21. päivä nimittäin perustettiin ensimmäinen alan valtakunnallinen yhdistys, Interplanetistit ry. Sama yhdistys ryhtyi seuraavana vuonna julkaisemaan omaa jäsenlehteään, jossa oli uutisia myös kotimaisista ufohavainnoista.

Interplanetisteilla oli myös oma 2-sivuinen ufohavaintolomake, mutta niiden avulla saatiin varsin vähän suomalaisia ufohavaintoilmoituksia. Vuonna 1967 yhdistys alkoi julkaista 3-4 kertaa vuodessa ilmestyvää Vimana-jäsenlehteä, jossa kotimaiset ufohavainnot olivat entistä paremmin esillä.

Suomen UFO-tutkimus

Omat ufotutkimukseni alkoivat yli 30 vuotta sitten. Ensimmäisen oman tutkimuslomakkeen olen tehnyt toukokuussa 1967. Se oli 4-sivuinen mielipidetutkimus avaruuteen ja ufoihin liittyvistä asioista. Sen viimeinen sivu näytti tällaiselta. Luultavasti se oli ensimmäinen Suomessa tehty ufokysely. Otanta oli pieni, 84 henkilöä, mutta näin jälkikäteen arvioiden tulokset olivat hyviä. Ne julkaistiin Vimanassa 1/68. Seuraavassa Vimanassa suunnittelin jo vakavampaa ufotutkimusta, jonka nimenä oli Suomen UFO-tutkimus. Se oli monipuolinen projekti, joka on tavallaan jatkunut kuluneiden 30 vuoden ajan. Asian lähempi esittely ei ole tässä mahdollista, mutta kaksi pääasiaa olivat 1) suomalaisten ufohavaintojen keruu 2) ufotutkijaverkoston luominen. Ensimmäinen tehtävä lähti liikkeelle siitä, että postitin noin 30 sanomalehdelle kirjoituksen, jossa pyysin lukijoita kertomaan ufohavainnoistaan. Onneksi useimmat suuret lehdet - Helsingin sanomia myöten - julkaisivat vetoomukseni. Tulos oli moninkertainen kuusi vuotta aikaisemmin tehtyyn vastaavaan tiedusteluun verrattuna. Kesällä 1968 Suomen lyhimpään osoitteeseen, Ufo, Uro, alkoi virrata postia.

Ufotutkijakoulutus tapahtui ensimmäisen kerran 2. kesäkuuta 1968 Tampereella, nuorten ufokerhon FUFOI:n tiloissa. Mukana oli kymmenen nuorta miestä: 3 Oulusta, 3 Ilmajoelta, 2 Jyväskylästä ja 2 Tampereelta. Kymmenestä tuon ajan tutkijasta vain kaksi on enää kuvioissa mukana: Matias Päätalo Oulusta ja minä. Eräs ensimmäisistä tehtävistäni oli ufotutkimuslomakkeen suunnitteleminen.

Suomen UFO-tutkimusprojekti piti sisällään paljon muutakin. Tein kesällä 1968 mm. Interplanetistien jäsentutkimuksen, johon vastasi tasan puolet yhdistyksen jäsenistä . Seuraavana kesänä oli vuorossa Sysmän ufopäivien järjestäminen. Tapahtumasta on tallella enemmän ja yksityiskohtaisempaa tietoa kuin yhdestäkään muusta ufoseminaarista sen jälkeen. Kesällä 1970 ufoseminaarin pitopaikka oli Ryttylässä. Sillä kertaa järjestelyissä oli toisena osapuolena rovasti Arvi Merikallion johtama Suomen Planetistien Seura.

Myös maailmanlaajuisesti ufotutkimus oli 60-luvun lopulla mielenkiintoisessa vaiheessa. Muistutan siitä, että USA:n ilmavoimat antoi ufotutkimuksen Condonin komitealle vuonna 1966. Sitä ennen ilmavoimat oli kerännyt noin 10000 ufohavaintoa, joista 648 oli jäänyt selitystä vaille. Condonin raportti julkistettiin 1969, jolloin ilmavoimien virallinen ufotutkimus lopetettiin. Samana vuonna amerikkalaiset astronautit astuivat Kuun kamaralle.

Suomessa syntyi 60-luvun lopulla lukuisia paikallisia ufokerhoja, jotka tekivät omalla alueellaan merkittävää ufotutkimusta. Kolmen vuosikymmenen takaa muistamme erityisesti Turun ja Oulun. Vuonna 1969 aloitetut Pudasjärven ufotutkimukset ovat edelleen laajin ja merkittävin alan tutkimushanke Suomessa. Kaikkein pohjoisin tutkimuspaikka 60-luvulla oli Pello, jossa paikalliset ufoaktivistit haastattelivat noin kahtasataa ihmistä.

Suomen UFO-tutkimuksen eräänä tavoitteena oli ensimmäisen, kotimaisista ufohavainnoista kertovan kirjan tekeminen. Saadun aineiston pohjalta sen kirjoittaminen ei ollut vaikeaa, joten UFOja Suomen taivaalla ilmestyi syksyllä 1970. Kirjan ajoitus oli sikäli onnistunut, että seuraava talvi oli kaikkien aikojen vilkkain Suomen uforintamalla. Teoksella lienee ollut yleisempääkin merkitystä. Siihen viittaa ainakin se, että Suomen Kuvalehti valitsi kirjoittajan sadan suomalaisen vaikuttajan joukkoon vuonna 1970. Mikä sitten johtui mistäkin, sitä on edelleen vaikea päätellä. Joka tapauksessa päätoimisesta opiskelijasta tuli pitkäksi aikaa päätoiminen Suomen kiertäjä ja ainakin sivutoiminen ufotutkija.

Talven 1971 ufoaalto kesti yhtämittaisesti peräti neljä kuukautta, joten tutkimuskohteita riitti joka puolella Suomea. Suurin pulma oli sopivan avustajan hankkimisessa. Laitoin Ylioppilaslehteen ilmoituksen ufosihteerin tehtävästä. Siihen tuli 45 hakemusta, joten valinnan varaa oli. Ufotutkimusmatkasta halki Suomen on kerrottu aika yksityiskohtaisesti sekä Ufoaika-lehdessä (numerot 10, 11 ja 12/73) että kirjassani Muukalaisia ja humanoideja. Tuo kuukauden kestänyt ja 6000 km:n pituinen tutkimusmatka on edelleen ainutlaatuinen Suomessa. Perinteisten kymmenien ufohavaintojen lisäksi kohtasin matkan aikana lähes 20 kontaktihenkilöä, joista yhdeksälle tehtiin myös psykologisia testejä. Oulun ufoseminaari sijoittui sopivasti matkan varrelle. Vasta samassa yhteydessä kävin ensimmäistä kertaa Pudasjärvellä Isosyötteen ja Syötteen maisemissa tavaten myös Ahti Karivieren ja Atte Särkelän, jotka olivat siihen aikaan ufotutkimuksen kotimaisia guruja edellisen talven tapahtumien johdosta.

Ennen ufotutkimusmatkalle lähtöä olin toimittanut kirjani Ufojen jäljillä käsikirjoituksen kustantajalle. Kun se ilmestyi syyskuun lopulla, se nousi heti tietokirjallisuuden ostetuimmaksi teokseksi. Kirjassa oli kansainvälisen aineiston lisäksi talven 1971 ufoaallon satoa alkaen Kuusamon Saapungin kuuluisasta "tiskivesi-ilmiöstä", josta Ahti Karivieri oli laatinut noin kymmenen sivun lyhennelmän alun perin sadan sivun pituisesta tutkimusraportistaan.

Ufoaika

Kohta kesän 1971 ufotutkimusmatkan jälkeen minuun otti yhteyttä lehtien kustantaja nimeltä Esko Aaltonen, joka ryhtyi pyytämään minua suunnitelmissa olevan ufolehden tekijäksi. Aaltonen kaavaili lehteä myös Interplanetistien jäsenlehdeksi, mutta hänen suunnitelmansa ei saanut yhdistyksessä tarpeellista kannatusta. Joka tapauksessa vuodenvaihteessa 1971-72 suomalaisten R-kioskien uutuutena oli lehti nimeltä Ufoaika. Se ei voinut tietenkään keskittyä ufotutkimukseen, mutta toki se tätäkin asiaa piti usein esillä. Ensimmäistä numeroa (1/72) myytiin noin 20 000 kpl, mutta pian tultiin puolta pienempiin lukuihin.

Yksi Ufoajan tehtävistä oli kertoa uusimmista ufohavainnoista, joita saatiin Suomen lisäksi myös muista maista. Myös erilaiset ufotutkimukseen liittyvät kirjoitukset olivat lehden tavanomaista sisältöä alkaen eri puolilla Suomea tehdyistä ufogallupeista tai kansainvälisesti tunnettujen ufotutkijoitten kirjoituksista ja haastatteluista. Ensimmäinen 4-sivuinen ufohavaintolomake julkaistiin joulukuun numerossa 1972 . Sitä ennen Ufoajassa oli julkaistu jo viisi kertaa lomake nimeltä Kansainvälinen UFO-anomus . Näitä lomakkeita kertyi projektin Suomen edustajalle, Gösta A. Malmille, yhteensä tuhansia.


Olin saanut opintoni Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa pääosin valmiiksi jo 60-luvun puolella, mutta ns. laudatur-työ eli gradu jäi 70-luvulle. Kun talvella 1970 sovin Kirjayhtymän kanssa ufokirjan tekemisestä, siirtyi tutkimus tuonnemmaksi. Talven 1971 ufoaalto ja sen jälkiseuraukset lykkäsivät asiaa toistamiseen. Kolmannen iskun antoi Ufoaika-lehti. Tosin sain vuonna 1972 muutettua jo nelisen vuotta aikaisemmin sopimani tutkimusaiheen ufoihin liittyväksi ja esitin syksyllä tutkimussuunnitelman aiheesta Ufo-ongelma suomalaisessa aikuiskasvatuksessa. Tutkimusaineistoa toki keräsin seuraavana vuonna, mutta Kylämälle muutettuamme asia ei enää edistynyt. Tuohon aikaan syntyi vielä pari kirjaa, joista varsinkin ensimmäinen, 1972 syntynyt Operaatio ufo, 25 vuotta lentäviä lautasia sanomalehtien sivuilla, vaati melko paljon työskentelyä Tampereen kaupunginkirjaston mikrofilmipuolella.

Vaikka Ufoaika-lehti ilmestyi kuukausittain koko vuoden 1972, ufohavaintomäärät jäivät selvästi edellistä vuotta pienemmiksi. Alan harrastustoiminta oli muuten aktiivista, sillä erilaisia ufokerhoja oli ennätysmäärä eri puolilla Suomea. Niiden välillä oli kuitenkin hyvin vähän mitään kanssakäymistä. Muutamilla ufokerhoilla ja -yhdistyksillä oli omaa ufotutkimustoimintaa, mutta laajempaa yhteistyötä ei juuri ollut. Tässä tilanteessa oli luonnollista kutsua lehden välityksellä koolle silloisten ufotutkijoitten yhteinen tapaaminen. Se pidettiin Tampereella 21. tammikuuta 1973. Tampere oli luonnollinen valinta kokouspaikaksi jo maantieteellisen sijaintinsa vuoksi, mutta myös siksi, että Ufoaika ja Suomen Ufotutkimus pitivät majaa asunnossamme Tampereen Hämeenpuistossa. Tämä Tampereen kokoontuminen on sikäli tärkeä, että Suomen Ufotutkijat -yhdistyksen syntyprosessi lähti tuosta tilaisuudesta liikkeelle.

Suomen Ufotutkijat ry. syntyy

Tampereen rautatieasemaa vastapäätä sijaitsevaan hotelli Emmaukseen tuli Ufoajassa (1/73) ufotutkijoille osoitetun kutsun perusteella lähes sata osanottajaa. Kokouksesta tehtyyn pöytäkirjaan kirjoitti nimensä 73 henkilöä 25 eri paikkakunnalta. Alueellisesti osanottajat tulivat etupäässä suurista kaupungeista: Helsinki, Tampere, Turku ja niiden lähialueilta, mutta myös pohjoinen ja itäinen Suomi olivat edustettuina. Kokouksessa valittiin eri kerhojen ja yhdistysten edustajista toimikunta, jonka tehtäväksi tuli yhteistoimintasuunnitelman laatiminen. Toimikuntaan valittiin seuraavat kuusi: Reijo Sjögren, Tapani Kuningas, Keijo Muukka, Timo Pyhälä, Toivo Salonen ja Gösta Malm.

Suomen ufotutkijoiden yhteistyötoimikunta kokoontui ensimmäiseen kokoukseensa Tampereen Hämeenpuistossa jo kolme viikkoa myöhemmin. Kokouksessa hyväksyttiin luonnos yhteistoiminnan päämääristä, joka päätettiin lähettää kaikille tiedossa oleville alan yhdistyksille ja kerhoille lausuntoja varten. Lisäksi alan yhteisöiltä pyydettiin esitystä yhteistoiminnan organisaatiosta, rahoituksesta ja muistakin näkökohdista.

Seuraavaan kokoukseen, joka pidettiin Helsingissä 10.3., lähettivät lausuntonsa ja ehdotuksensa seuraavat suomalaiset alan organisaatiot: Helsingin Ufokerho, Mikkelin Ufo-kerho, Työkeskus Harjula (Lahti), Nurmijärven Interplanetaarinen Seura ry., F.U.O.F.F. (Turku), Pietarsaaren kerho, Savonlinnan Ufokerho, UFO 78 (Lahti), Tieteellinen Yhdistys Delta (Kemi), Jyväskylän paikalliskerho (Interplanetistit ry.), Tampereen Ufo, Turun Ufo ry., UFO-66 (Lappeenranta). Kirjeitä oli lähetetty 24, joten vain vähän yli puolet vastasi siihen. Merkittävistä yhdistyksistä olivat hiljaa Interplanetistit ry. ja Pohjois-Suomen Ufotutkimus ry. Laajin ja yksityiskohtaisin luonnosehdotus (10 sivua) saatiin Turun Ufolta.

Kaikki saadut vastaukset suhtautuivat yhteistyöajatukseen myönteisesti, mutta koska konkreettisia esityksiä oli kovin vähän, esitin toimikunnan puheenjohtajana oman näkemykseni, joka perustui yksityisten henkilöiden, ufotutkijoiden, muodostamaan yhteisöön. Kerhojen ja yhdistysten yhteistyö päätettiin järjestää yhteyshenkilöiden välityksellä. Yhteistyötoimikunta pyysi jokaista ufokerhoa ja -yhdistystä nimeämään oman yhteyshenkilönsä, joka samalla toimii myös paikallisena ufotutkijana. Lisäksi yksityisiä henkilöitä pyydettiin lähettämään ufotutkijahakemuksia. Tiedot julkaistiin Ufoajassa 4/73.

Viimeinen valmisteleva kokous pidettiin Turussa 15.4. Uusimman kirjeen johdosta yhteistyötoimikunta sai lisää vastauksia sekä yhdistyksiltä että yksityisiltä ufotutkijoiksi haluavilta. Nyt myös Pohjois-Suomen Ufotutkimus vastasi, samoin Haminan ja Kotkan ufokerhot. Kokouksessa todettiin, että yhteyshenkilö oli valittu yhdestätoista kerhosta ja yhdistyksestä (Helsinki, Hamina, Kemi, Kotka, Lahti, Lappeenranta, Nurmijärvi, Savonlinna, Tampere, Turku ja Vaasa). Lisäksi ufotutkijoiksi oli ehdotettu seitsemäätoista muuta henkilöä. Kokous päätti kutsua kaikki 28 henkilöä uuden yhdistyksen perustavaan kokoukseen. Sen nimeksi ehdotettiin Suomen Ufotutkijat ja kotipaikaksi Tamperetta. Hallitus muodostuisi kymmenestä jäsenestä.

Näin oli saatu uusi organisaatio perustamista vaille valmiiksi. Kaiken kaikkiaan Suomen Ufotutkijat -yhdistyksen synnyttäminen oli hyvin työläs prosessi, sillä näkemykset risteilivät moneen suuntaan - ja myös vastustavia voimia oli liikkeellä (lähinnä joidenkin interplatistien ja planetistien piireissä). Perustavassa kokouksessa, joka pidettiin 29. huhtikuuta Hotelli Emmauksessa Tampereella, oli mukana 21 henkilöä. Perustavan kokouksen puheenjohtajana toimi Keijo Muukka Vaasasta, sihteerinä Arja Kuningas Tampereelta. Yhdistyksen säännöiksi hyväksyttiin vähäisin muutoksin yhteistyötoimikunnan valmistama sääntöehdotus. Suomen Ufotutkijat -yhdistyksen hallitus sai seuraavan kokoonpanon:

Puheenjohtaja Tapani Kuningas (Tampere), varapuheenjohtaja Jorma Leinonen (Lahti), tiedotussihteeri Toivo Salonen (Kemi), järjestösihteeri Ola Ketola (Helsinki), taloudenhoitaja Keijo Muukka (Vaasa), kenttätutkimusten johtaja Reijo Aaltonen (Turku), erikoistutkimusten johtaja Timo Pyhälä (Helsinki), arkistonhoitaja Arja Kuningas (Tampere), kirjastonhoitaja Reijo Sjögren (Turku) ja ulkomaansihteeri Gösta A. Malm (Helsinki) sekä varajäsenet Osmo Kontula (Kotka) ja Daniel van der Stel (Hamina). Yhdistyksen perustamiskirjan allekirjoittivat puheenjohtajat ja järjestösihteeri. Perustavan kokouksen 21 jäsenestä on 26 vuotta myöhemmin mukana enää kahdeksan; varsinaisina ufotutkijoina seuraavat seitsemän: Aila Karjalainen, Arja ja Tapani Kuningas, Reetta Nurmi, Timo Pyhälä, Toivo Salonen ja Mikko Toivola.

Ensimmäinen hallituksen kokous pidettiin heti perustavan kokouksen jälkeen. Ensimmäinen käsiteltävä asia koski ufohavaintoilmoitusten vastaanottamispaikkaa. Ufoaika-lehdessä päätettiin julkaista viisi numeroa, joihin ufotapauksista voi soittaa: Reijo Aaltonen (Turku), Suomen Ufotutkijat (Arja ja Tapani Kuningas, Tampere), Ola Ketola (Helsinki), Keijo Muukka (Vaasa) ja Toivo Salonen (Kemi).

Toinen asia oli ufokirjasto ja alan kirjamyynti, jota lähti kehittämään Reijo Sjögren (Turku). Kesäkuun Ufoajassa julkaistiin lahjoitettujen 75 ufokirjan luettelo lainattavista kirjoista, joita sai postitse Turussa sijaitsevasta Suomen Ufotutkijoitten keskuskirjastosta. Samasta osoitteesta sai myös ostaa alan teoksia.

Kolmas keskeinen asia oli jäsenhakemuslomake ja tutkijakortti, jotka saatiin valmiiksi jo kesällä.

Turku oli tuohon aikaan aktiivinen ufoasioissa. Siellä järjestettiin ufoseminaarit vuosina 1972 ja 73. Jälkimmäisen Turun ufoseminaarin yhteydessä uusi yhdistys järjesti 13.7. ensimmäisen ufotutkijoiden koulutustilaisuuden, joka sisälsi viisi esitelmää ja yleiskeskustelun. Myös uusi hallitus kokoontui Turussa kaksi kertaa kesän 73 aikana. Hallituksen viides kokous pidettiin syyskuun lopulla Kuhmoisten Kylämällä, jonne Ufoajan toimitus oli muuttanut kuukautta aikaisemmin. Tuossa Kylämän kokouksessa oli esillä ensimmäiset 13 jäsenhakemusta, jotka yhdistykselle oli lähetetty. Ufotutkijajäseniä ei kuitenkaan vielä lopullisesti valittu, sillä kokouksessa suunniteltiin erityinen tutkintolomake, joka lähetettiin kaikille jäsenhakemuksen täyttäneille.

Vuosi 1974 oli selvästi aikaisempia vuosia hiljaisempi ufohavaintojen suhteen. Myös yleisön kiinnostus asiaa kohtaan väheni. Uri Geller ja erilaiset parapsykologiset ilmiöt olivat nyt mielenkiintoisempia. Seurauksena oli monen ufokerhon toiminnan supistaminen tai peräti lakkauttaminen. Eräänä osoituksena ufoasian laskukaudesta oli se, että marraskuussa 1974 Ufoaika alkoi ilmestyä nimellä Ultra. Lisäksi vuonna 1974 ei saatu aikaan ufoseminaaria. Viisi vuotta kestänyt perinne katkesi.

Kuukausi- ja neljännesvuosiraportit

Tässä ufohiljaisuudessa iti kuitenkin uuden toiminnan alku, sillä ufohavaintojen saamiseksi ufotutkijat ottivat käyttöön kuukausiraporttijärjestelmän heti vuoden 1974 alussa. Tutkijajäsenet velvoitettiin kuukausittain raportoimaan tietämistään ufohavainnoista ja samoin myös ilmoittamaan kaikki tiedotusvälineissä havaitsemansa ufoihin liittyvät asiat. Kuukausiraportti piti lähettää siinäkin tapauksessa ettei mitään ilmoitettavaa ollut sattunut. Noina vuosina postitettiinkin aika paljon lähes tyhjiä papereita, mutta samalla kuitenkin varmistettiin tehokkaasti tiedon saaminen lähiaikojen ufotilanteesta eri puolilta Suomea. Saatujen kuukausiraporttien pohjalta laadittiin kolmen kuukauden välein neljännesvuosiraportti, jossa esitettiin yhteenveto lähetetystä aineistosta. Tämä järjestelmä toimi vuodesta 1974 vuoteen 1987, jolloin julkaistiin kaksi viimeistä neljännesvuosiraporttia. Yhteensä neljännesvuosiraportteja julkaistiin 54 eri kappaletta. Ne postitettiin myös STT:lle, joka yleensä laati tiedotusvälineille uutisen asiasta. Näin neljännesvuosiraporteilla oli myös yleistä merkitystä.

Yhdistyksen toimintaa tehostettiin myös neljällä työryhmällä. Yhdistyksen hallitus uudistui hieman, kun Tapani Koivula tuli järjestösihteeriksi ja Olavi Kiviniemi kenttätutkimusten johtajaksi sekä Kalevi Pusa varsinaiseksi jäseneksi.

Vuosi 1975 alkoi uusin sävelin, sillä kolmen ensimmäisen kuukauden aikana ufotutkijoiden tietoon tuli yli 50 uutta ufohavaintoa. Noin puolet tietoon tulleista tapauksista oli sattunut kolmion Tammisaari-Turku-Nurmijärvi alueella ja lähes neljännes läntisellä Uudellamaalla. Nyt voitiin puhua jopa paikallisesta ufoaallosta, jonka kesto oli noin kuukausi. Onneksi paikalla oli aktiivinen ufotutkija, DI Olavi Kiviniemi. Keväällä ja kesällä oli taas hiljaisempaa, mutta 17.7. sattui Nokialla ilmiö, jonka seurauksena vuosikymmenen loppupuolella tehtiin Suomen ensimmäinen dokumenttielokuva ufoista.

Uuden konkreettisen haasteen muodosti myös vuoden alussa esille tullut Kallaveden ufopalanen, jota varsinkin Olavi Kiviniemi ja Mikko Toivola ryhtyivät selvittämään. Eräs merkittävä projekti oli ufokirjeen lähettäminen presidentti Urho Kekkoselle hänen täyttäessään 75 vuotta syyskuussa. Kirjeen laatijana oli Kalevi Pusa. Sama mies opasti myös toista kuuluisuutta, teki ehdotuksen ufofilmistä Juhan af Grannille. Myös kokoustoiminta oli aktiivista, sillä ufotutkijoilla oli vuoden aikana peräti 19 eri kokoontumista. Heinäkuun viikonloppuna oli myös Kylämän koulutuspäivät ufotutkijoille. Vuoden lopulla tuli ajankohtaiseksi ruotsalainen URD-projekti, jota Bjarne Håkansson kävi marraskuussa esittelemässä tekniselle työryhmälle. Kun vielä muistetaan, että touko-kesäkuun vaihteessa Reijo Sjögren järjesti Turussa Laajempaan tietoisuuteen -seminaarin ja että syyskuussa syntyi Kustannus Oy Rajatieto jatkamaan seuraavana vuonna Ultran ilmestymistä, voidaan vuosi 1975 todeta hyvin hedelmälliseksi. Ainoa takaisku tuli kirjastotoiminnassa, joka Reijo Sjögrenin erottua pysähtyi kokonaan. Hallitus ei paljon muuttunut, Kari Kuure otti kenttätutkimustehtävät.

Vaikka toimintaa oli siis runsaasti, jäsenmäärä kehittyi hitaasti. Vuoden 1973 lopulla ufotutkijoita oli 13, vuoden päästä 24 ja vuoden 1975 lopussa vasta 28.

Vuoden 1976 aikana yhdistyksen päähuomio suuntautui URD-projektiin, joka käynnistäminen Suomessa vei huomattavan osan ufotutkijoitten energiasta. Työmyyränä asiassa toimi Olavi Kiviniemi. Ruotsalaisten ufotutkimukseen kehittämää tietokonesysteemiä kävi hallitukselle selostamassa Bjarne Håkansson helmikuussa. Ruotsinkielinen koulutustilaisuus, jossa opettajina toimivat Håkansson ja Sten Lindgren, pidettiin huhtikuussa. URD-lomake käännettiin suomeksi kesän aikana ja vuoden lopulla se saatiin painokuntoon.

Kalevi Pusa ja Timo Pyhälä laativat Jenny ja Antti Wihurin rahastolle apuraha-anomuksen, joka ei kuitenkaan johtanut myönteiseen päätökseen, vaikka suosittelijoiksi saatiinkin kolme tunnettua professoria.

Vuoden 1976 alussa lähetettiin kymmenille sanomalehdille yleisönosastokirjoitus "Ufotutkimus uudelle tasolle". Se julkaistiin varsin monessa lehdessä aiheuttaen sekä ufohavaintoilmoituksia että jäsenyystiedusteluja. Uusia jäseniä hyväksyttiin vuoden aikana 12. Kirjastotoiminta elpyi uudestaan, kun se siirrettiin Kylämälle. Hallituksessa tapahtui joitakin muutoksia: Lasse Ahonen, Aila Karjalainen ja Mikko Toivola olivat uusia nimiä.

Havaintorintama oli vuoden 1976 aikana tavanomainen. Merkittävin uusi tapaus lienee ollut Oulun Ruskossa 12. marraskuuta sattunut tapaus, jossa valopallo aiheutti uteliaan nuorukaisen tajunnan menetyksen valojuovan lävistettyä pojan. Tapahtumalla oli kuusi muuta näkijää.

Vuonna 1977 neljännesvuosiraporteissa alettiin julkaista myös vanhoja - ennen raporttikautta sattuneita - ufoilmiöitä. Tapausselostukset varustettiin luokituksella 1 = selvittämättömät, 2 = epämääräiset (tiedot riittämättömät), 3 = selvitetyt.

Tästä vuodesta lähtien hallituksen kokoukset ovat olleet avoimia kaikille ufotutkijoille.

UFOTUTKIMUKSEN VAIHEITA SUOMESSA 1977-89


Kallaveden ufopalanen

Vuoden 1977 lopulta on syytä mainita Kallaveden ufopalasen tutkimusten julkaiseminen, joka tapahtui toisaalta STT:n, perusteellisemmin jouluun Ultran (kuva) välityksellä. Tapaus on sikäli ainutlaatuinen Suomessa, että vaikka erilaisia ufoilmiöiden jättämiä jälkiä on kemiallisesti tutkittu, ainuttakaan toista ufoon yhtä selvästi viittaavaa kappaletta ei ole saatu talteen. Kallaveden ufopalasen julkistaminen ei herättänyt mitään huomiota, vaikka juuri tämä tapaus olisi aikoinaan ollut ainakin keskustelun arvoinen. Asian pohtimiseen palattiin julkisuudessa vasta 90-luvulla, silloinkin lähinnä skeptikoiden ansiosta. MTV:n palasta koskeneen ohjelman jälkeen skeptikkojen entinen puheenjohtaja Lauri Gröhn kehottikin ufotutkijoita heittämään Kallaveden ufopalasen roskakoriin. Hän halusi mielellään saada kaikki muutkin ufotodisteet hävitetyksi.

Däniken

Kuten Ultran kansikuvasta voi päätellä, myös Erich von Däniken vieraili Suomessa. Se tapahtui 13. marraskuuta 1977 hänen suomalaisen kustantajansa Kirjayhtymän kutsumana.

Dänikenin kirjoja oli vuosina 1968-77 myyty Suomessa noin 150 000 kpl, koko maailmassa yli 40 miljoonaa kpl. Helsingin yliopiston Porthanian suuri luentosali ei riittänyt kiistellyn Dänikenin kuuntelijoille, mutta mikään todella suuri mediatapahtuma ei hänen vierailunsa kuitenkaan ollut.

Kolmannen asteen yhteys

Vuosi 1978 toi Suomeen Spielbergin ufoelokuvan Kolmannen asteen yhteys, jonka ensi-ilta oli Helsingissä 3. maaliskuuta. Voisi kuvitella, että elokuva, jonka näki noin 400 000 suomalaista, olisi lisännyt meikäläisten ufohavaintoja, mutta mitään merkkejä sellaisesta ei ollut havaittavissa. (k) Muuten Suomen Ufotutkijoiden julkaisema Neljännesvuosiraportti sai kyllä huomattavasti lisää sivuja ja sisältöä, mutta se johtui lähinnä siitä, että vuonna 1978 julkaisussa oli käännöksiä ulkomaisista alan lehdistä. Eniten pohjoismaisista lehdistä, mutta myös eurooppalaisista ja amerikkalaisista ufojulkaisuista. Yhdistyksen jäsenmäärä pysyi edelleen pienenä, varsinaisia jäseniä, ufotutkijoita oli vuoden lopussa 40, kannattajajäseniä vain yksi.

Uuden Seelannin UFOT

Vuonna 1979 suomalainen uforintama kuitenkin vilkastui. Hyvän alkusysäyksen antoivatheti vuodenvaihteessa Uudessa Seelannissa sattuneet ufohavainnot, joita tv-ryhmä pystyi myös kuvaamaan. Tätä aineistoa esitettiin tammikuun alussa myös TV1:n pääuutisissa, joka muistaakseni on ainut kerta ufouutisia tuolla kanavalla. Tosin muistelen uutistenlukijan hieman hymyilleen ufoaineiston jälkeen. Joka tapauksessa ufotutkijat saivat katsoa koko filmimateriaalin kuukautta myöhemmin.

Suonenjoella tapahtuu

Myös Suomessa tapahtui jotakin huomionarvoista, kun Suonenjoen Lampientaipaleella havaittiin helmikuussa kolme kertaa outoja jälkiä erään omakotitalon pihassa. Maaliskuussa suonenjokelainen Jarmo Nykänen otti 12 valokuvaa pienestä lentävästä lautasesta, joka monen mielestä muistuttaa puunoksalle ripustettua lampunvarjostinta. (k) Tapauksia tutkittiin sekä rikospoliisin että ufotutkijoitten voimin, mutta käsittääkseni yksiselitteistä vastausta ei koskaan saatu.

Ilkka Serra puheenjohtajaksi

Suomen Ufotutkijoitten uudeksi puheenjohtajaksi tuli talvella 1979 nuori sosionomi Ilkka Serra, joka tuohon aikaan työskenteli Ultran toimituksessa, Kuhmoisten Kylämällä. Hän oli Ufotutkijoitten puheenjohtaja seuraavat kymmenen vuotta. Allekirjoittanut jatkoi varapuheenjohtajana. Tiedotussihteeriksi valittiin Lasse Ahonen ja järjestösihteeriksi Aila Karjalainen. 70-luvun viimeisessä Neljännesvuosiraportissa (4/79) kerrotaan, että julkaisun vastaava toimittaja on Lasse Ahonen, avustajina mainitaan: Seppo Harjulehto, Urpo Häyrinen, Mauri Kanninen, Olavi Kiviniemi, Kari Kuure, Eija Löfman, Kalevi Pusa, Veikko Rekunen, Ilkka Serra ja Heikki Virtanen.

70-luvun loppu hiljainen

70-luvun loppupuolella Suomessa ilmestyi ufokirjallisuutta selvästi vähemmin kuin vuosikymmenen alkupuolella. Interplanetistien Vimana-vuosikirja, joka alkoi ilmestyä 1973, antoi viimeisen julkaisunsa vuonna 1978. Myös Dänikeniltä ilmestyi vuosina 77-79 kolme kirjaa. Omaperäisiä kontaktikirjoja olivat puolestaan Anne Pajuluoman Tyttö Siriukselta ja Ilona Telluslaisen Avaruuden lähetti (k). Eestistä Suomen kautta Tukholmaan paennut Jüri Lina julkaisi vuonna 1979 Alea-kirjan kautta teoksen Ufotutkimuksesta Neuvostoliitossa.

Vuosikymmenen lopulla Ultra julkaisi ufoaiheisen teemanumeron Ultra 11/79, jossa Suomen Ufotutkijat -yhdistyksen lisäksi esiteltiin myös muita kotimaisia ufoasioita, erityisesti pian valmistuvaa suomalaista ufoelokuvaa ja Suonenjoen ilmiöitä. Ulkomaisista ufoaiheista olivat eniten esillä Moskovan ufoaalto ja Puolan ufotutkimus.

80-luvun alkupuoli

Tavanomaisten ufohavaintojen suhteen vuosikymmenen alku oli Suomessa hiljaista aikaa. Yksi myöhemmin kansainvälisestikin tunnettu tapaus kuitenkin tuli tuoreeltaan esille, kun oululainen Aino Ivanoff koki automatkallaan sieppauksen Pudasjärvellä 2.4.1980. Tapausta tutkittiin vielä pitkään sekä hypnoosin avulla että myös luonnontieteellisin keinoin. Kotimaiset tiedotusvälineet - Ultraa lukuun ottamatta - eivät tapausta kuitenkaan noteeranneet. Vasta kymmenen vuotta myöhemmin ufosieppaukset olivat Suomessa uudestaan esillä.

Suomalainen ufoelokuva

Muuten kotimaisella ufoinformaatiorintamalla sen sijaan oli hyvinkin vilkasta, sillä 25.5.1980 suomalainen tunnin kestävä ufoelokuva - Ufot aikamme mysteeri - sai ensiesityksensä Suomalaisella yhteiskoululla Helsingissä. Elokuvan tekijöinä olivat nokialaiset Oiva Nieminen ja Raimo Miekka. Valitettavasti elokuva ei saanut juuri mitään julkisuutta, joten sen katsojamäärät sekä esityskerrat jäivät hyvin vähäisiksi. Samaan aikaan valmistui myös ensimmäinen ja kauan kaivattu ufotutkijoitten esite 3000 kappaleen painoksena.

Ufojen arvoitus - laadukas kotimainen

Hyvin runsaasti myönteistä julkisuutta, varsinkin lehdistössä, sai sen sijaan keväällä 1980 julkaistu Ursan ensimmäinen ufokirja, Juhani Kyröläisen ja Pekka Teerikorven Ufojen arvoitus. Teos ei hyvästä julkisuudesta huolimatta ollut mikään erityinen myyntimenestys. Tavalliselle lukijalle se lienee ollut aivan liian tieteellinen teos. Nuoret tähtitieteen sekä ufotutkimuksen tuntevat tekijät tarkastelivat laajassa kirjassaan ennakkoluulottomasti ja monitahoisesti varsinkin ufoilmiön luonnontieteellistä puolta. Kyseinen teos jäikin ainoaksi vakavasti otettavaksi tieteelliseksi puheenvuoroksi ufoista 1900-luvun Suomessa.

Ufotutkijoiden rooli

Vaikka havaintorintamalla oli hiljaista, yhdistyksen julkaisemissa Neljännesvuosiraporteissa käytiin 80-luvun alussa varsin vilkasta keskustelua siitä, miten ufotutkimusta pitäisi tehdä ja mikä olisi Suomen Ufotutkijoiden rooli. Myös ulkomaisista alan lehdistä käännettiin suomeksi ahkerasti uutisia ja kirjoituksia, joten jäsenet saivat kohtalaisen kattavan kuvan ainakin Ruotsin, Englannin ja USA:n ufotutkimuksesta. Kesätapahtumien sarjaa jatkettiin ufotutkijoitten tapaamisen ja koulutuksen merkeissä Kuhmoisten Kylämällä, jossa Piippalan entinen metsäkämppä sai toimia vuosikymmenen alussa kahdesti tapahtumapaikkana.

Pielisen tapaus

Loppuvuodelta 1981 pari tapausta sai sekä suuren yleisön että ufotutkijoitten kiinnostusta osakseen. Heinäkuun viimeisenä päivänä Pielisellä veneilleet miehet menettivät valoilmiön seurauksena tajuntansa ja he heräsivät vasta kuusi tuntia myöhemmin. Mitä todella tapahtui, siitä ei hypnoosinkaan avulla saatu selvyyttä. Arvoitukseksi jäi myös pari kuukautta myöhemmin Heinolan maalaiskunnan Kausan kylässä viljapeltoon ilmestynyt reikä, jota tutki mm. dosentti Martti Lehtinen Helsingin Yliopiston geologian laitokselta. Ainakaan meteoriitin jätteitä ei maanäytteistä löydetty.

Roswell

Vuoden 1981 syksyllä ilmestyi Otavalta Charles Berlitzin ja William L. Mooren kirja Roswellin lentävän lautasen arvoitus, jonka oli suomentanut ufotutkija Seppo Harjulehto. Toiselta ufotutkijalta ilmestyi peräti väitöskirja, kun lisensiaatti Pekka Teerikorpi väitteli tohtoriksi Turussa 22.12.1981 Hubblen laista. Turun Yliopiston tähtitieteen assistenttina tuolloin toiminut Pekka Teerikorpi oli aikaisemmin syksyllä tutkinut yhdessä Juhani Kyröläisen kanssa edellä mainittua Pielisen tapausta. Vähäisempikin opinnäyte samassa yliopistossa kannattaa mainita, koska se lienee ensimmäinen suomalaiseen ufohistoriaan liittyvä tutkimus. Ufotutkimuksen synty Suomessa oli Piia Toivolan kulttuurihistorian proseminaariesitelmän aihe 13.5.1981. Se julkaistiin Ultrassa 12/81.

Hessdalen

Vuosi 1982 oli kotimaisten ufohavaintojen suhteen yhtä rauhallista aikaa kuin edellinenkin vuosi. Naapurimaa Norja kannattaa kuitenkin mainita, sillä Hessdalenissa tehtiin jo satoja havaintoja. Sen sijaan suomalaisen ufokirjallisuuden määrä lisääntyi vuoden aikana peräti seitsemällä teoksella, joka oli kolmasosa koko 80-luvun ufokirjoista. Yli puolet (4) teoksista oli kotimaisten tekijöiden työtä. Mitään erityisen mainittavaa ei ufokirjojen joukossa kuitenkaan ollut ja ne kaikki olivat eri kustantajien julkaisuja ja muutenkin hyvin erilaisia. Vuoden lopulla Suomen Ufotutkijat ry. teki jäsenilleen jäsenkyselyn, johon saatiin 42 vastausta. Tapani Koivulan tekemästä yhteenvedosta (15.4.1983) ilmeni mm., että kokousmatkat ovat pitkiä, mutta suurimpana ongelmana koettiin kotimaisten ufohavaintojen vähäisyydestä johtuva motivaation puute.

E.T.

Vuoden 1982 ylivoimaisesti tunnetuin alan hahmo oli Steven Spielbergin E.T., joka elokuvateatterien kautta tavoitti vuosina 1982-1983 satojatuhansia suomalaisia. Varsinainen E.T. -buumi ajoittui vuodelle 1983, sillä elokuvan ensi-ilta Suomessa oli 17.12.1982. Maailman katsotuimpiin kuuluva elokuva E.T. The Extra Terrestrial, josta ilmestyi suomeksi myös kaksi kirjaa, ei kuitenkaan saanut meillä aikaan mitään ufohavaintoilmoitusten lisääntymistä - itse asiassa kävi päinvastoin. Vasta vuoden 1983 syksyllä oli Tampereen tienoilla havaittavissa pientä paikallista ufohavaintorintaman vilkastumista. Myöhemmin syksyllä Helsingissä järjestettiin ensimmäiset Hengen ja Tiedon messut, joihin myös ufotutkijat osallistuivat omalla pienellä osastollaan.

Neljännesvuosiraporteista tehtiin jo 70-luvun loppupuolella englanninkielinen lyhennelmä QUARTERLY REPORT, jota lähetettiin vaihtojulkaisuna kymmenille ulkomaisille ufotutkimusjärjestöille. Vuonna 1982 tehtiin ensimmäinen ANNUAL REPORT, joka oli laajempi, kerran vuodessa ilmestyvä yhteenveto suomalaisista ufohavainnoista. Suomen Ufotutkijat -yhdistykselle oli vuosien mittaan kertynyt myös alan kirjallisuutta. 80-luvun alussa kirjasto käsitti runsaat 150 teosta, jotka oli sijoitettu Olavi Kiviniemen kotiin Karjaalle.

1984

Vuonna 1984 suomalainen uforintama hiljeni entisestään: yhtäkään ufoksi luokiteltua raporttia ei maastamme saatu (edellisenä vuonna niitä oli vielä viisi). Myös suomenkielinen ufokirjallisuus sammui kokonaan muutamaksi vuodeksi - tällaista ei ollut tapahtunut 70-luvulla ollenkaan. Suomen Ufotutkijoitten tuolloinen varapuheenjohtaja Heikki Virtanen tekikin Neljännesvuosiraportissa 4/84 ehdotuksen seuraavalle vuosikokoukselle, että varsin työläs Neljännesvuosiraporttien ja Yearly Reportin julkaiseminen lopetettaisiin ja yhdistyksen saama aineisto julkaistaisiin tulevaisuudessa Ultra-lehdessä. Hän ehdotti myös hallituksen jäsenmäärän supistamista kymmenestä viiteen. Myös yhdistyksen silloinen järjestösihteeri Kari Kuure julkaisi huolestuneita kirjoituksia ufotutkijoitten aktiivisuudesta. Onneksi muutamat jäsenet jaksoivat tehdä käännöstöitä alan ulkomaisista lehdistä, muuten ufotutkijoitten oma julkaisu olisi supistunut muutamaan sivuun. 80-luvulla pidettiin vireillä myös suomalaisen ufosanaston luomista. Vuosikymmenen puolivälissä siihen oli saatu runsaat 300 ufotutkimukseen liittyvää sanaa.

Aeroflot

Vuosi 1985 toi pientä piristystä Suomen Ufotutkijoiden toimintaan, sillä tiedotusvälineissä käsiteltiin runsaasti Neuvostoliiton puolella tammikuun lopulla sattunutta tapausta, jossa Aeroflotin koneen TU-134A miehistö lentäessään Tbilisistä Tallinnaan seurasi ufoa satoja kilometrejä. Myöhemmin talvella yhdistyksen puheenjohtaja Ilkka Serraa haastateltiin sekä radiossa että televisiossa. Kotimaisten havaintojen määrä pysyi kuitenkin yhtä vähäisenä kuin edellisenä vuonna. Yksi selittämätön tapaus kuitenkin kirjattiin Saarijärvellä 29.7., kun jyväskyläläinen koneenrakennusinsinööri sai käsiinsä "ufo-valoa", joka lienee edelleen kaikille osapuolille arvoitus. Asiasta kertoi Lasse Ahonen lukuisin kuvin ja sanoin Ultrassa 10/85.

Sota-arkistot

Kotimaisen uforintaman hiljaisuus ei kuitenkaan estänyt varapuheenjohtaja Heikki Virtasta olemasta aktiivinen, sillä hän penkoi Sota-arkistossa tietoja Suomen sotavuosien ufohavainnoista (Ultra 12/85). Toinen Heikki Virtasen tutkimuskohde oli vuoden 1946 aaveraketit (Ultra 10/86). Vähän aikaisemmin hän oli raportoinut aktiivisesti Hessdalenin ufoilmiöistä (Ultrat 7-8, 10, 12/83 ja 9/84). Vuoden 1985 lopulla TV2 vieraili ensimmäistä kertaa Kylämällä ohjelmassa "Paljonko on paljon". Saman vuoden aikana ufotutkijat keräsivät yhteensä 233 ufoihin liittyvää kirjoitusta suomalaisista lehdistä, 178 sanomalehdistä, 55 aikakauslehdistä. Eniten ufokirjoituksia löytyi sanomalehti Keskisuomalaisesta, 28 kpl.

Sammuuko suomalainen ufotutkimus?

1980-luvun loppupuoli oli Suomessa ufotutkimuksen kannalta todellista lama-aikaa. Kun suomalaisen yhteiskunnan pyörät muuten alkoivat pyöriä yhä kiihtyvällä nopeudella - varsinkin talouden alueella -, uforintama hiljeni entisestään. Suuri hiljaisuus vallitsi sekä ufohavaintojen että -informaation alueella. Ufotutkijat eivät saaneet 80-luvun loppupuolella (vuosina 1986-89) yhtään varsinaiseksi ufoksi luokiteltua tapausta Suomesta. Tässä tilanteessa myös Suomen Ufotutkijat ry.:n toiminta pysähtyi lähes kokonaan.

Ensimmäiset selvät merkit tulevasta kehityksestä olivat näkyvissä jo vuoden 1986 alkupuolella, sillä Neljännesvuosiraportissa 2/86 mainitaan, että huhti-kesäkuussa saatiin vain 12 ufoilmiöitä koskevaa tai sivuavaa kirjoitusta suomalaisista sanoma- ja aikakauslehdistä. Näistäkin yli puolet julkaistiin Ultra-lehdessä. Alakuloiseen tunnelmaan tuli lisänä myös maailman johtavan ufotutkijan kuolema. Kari Kuure julkaisi professori Joseph Allen Hynekin (1.5.1910 - 27.4.1986) muistosanat Neljännesvuosiraportissa 2/86. Jotain tapahtui hiljaisuudenkin keskellä; seuraavassa jäsenjulkaisussa (3/86) oli tutkijan 31 kirjoitus otsikolla "Valoilmiö Viipurin taivaalla v. 1495 - Suomen vanhin ufo?"

Vuonna 1987 ufohiljaisuus vain syveni. Kuuden ensimmäisen kuukauden aikana yhdistykselle ilmoitettiin ainoastaan viidestä ufotapauksesta, joista vain yksi oli sattunut raporttikauden aikana. Kun Suomen Ufotutkijat ry.:n vuosikokoukseen ilmestyi vain kolme osanottajaa, yhdistyksen puheenjohtaja Ilkka Serra laati Neljännesvuosiraporttiin 1/87 pääkirjoituksen "Tähän on tultu - ollako vai eikö olla?" Saman jäsenjulkaisun viimeisellä sivulla julkaistiin kyselylomake yhdistyksen tulevasta toiminnasta. Ensimmäinen kysymys kuului "Haluatko, että yhdistys lakkautettaisiin vai pitäisikö toimintaa jatkaa?" Seuraavassa raportissa julkaistiin kyselyn tulokset. Varsin yksimielisesti toimintaa haluttiin jatkaa, mutta Neljännesvuosiraporttien harvempaan ilmestymiseen oli ymmärtämystä. Kävi kuitenkin niin, että jäsenjulkaisu ilmestyi vuonna 1987 vain kaksi kertaa, ja Neljännesvuosiraportti 2/87 jäi sen viimeiseksi numeroksi. Kaikkiaan yhdistys oli saanut aikaan 54 Neljännesvuosiraporttia.

Syitä toiminnan lamaantumiseen voi löytää useammasta suunnasta. Yksi oli tietysti uusien kotimaisten ufohavaintojen vähäisyys, mutta se saattoi olla pikemminkin seurausta yhdistystoiminnan lähes täydellisestä loppumisesta, joka puolestaan vaikutti ratkaisevasti siihen, että suomalaiset tiedotusvälineet lopettivat lähes kokonaan puhumasta ufoista. Kirjoituksia ufoista saattoi noina vuosina löytää säännöllisesti vain Ultra-lehdestä. Toinen merkittävä syy yhdistystoiminnan lamaan oli se, että useimmat ufoaktivistit olivat 80-luvulla sen ikäisiä, että perhe ja työ vaativat entistä enemmän aikaa.

Tapani Koivula

Yksi poikkeus ufotutkijoiden yhä hiljenevästä joukosta kuitenkin löytyi, sillä arkkitehti Tapani Koivula oli tavanomaisten ufohavaintojen lisäksi ryhtynyt 80-luvulla keräämään myös suomalaisia kontaktitapauksia. Hän esitelmöi kesän 1987 Ultrapäivillä aiheesta "Ufokontakteja Suomessa ja maailmalla". Pian sen jälkeen hän ryhtyi kirjoittamaan ensimmäisen ufokirjansa käsikirjoitusta. Kirja Ufojen kosminen viesti, joka sisältää 500 sivua ja runsaasti kuvia ja piirroksia, valmistui WSOY:n kustantamana syksyllä 1988. Sama vuosi oli Suomen Ufotutkijoiden historiassa kaikkein hiljaisin, sillä yhdistys ei saanut koko vuoden aikana ainuttakaan ilmoitusta kotimaisesta ufohavainnosta.

Ufotutkijoiden vuoden 1988 toimintakertomuksesta noin puolet täyttää hallituksen jäsenten luettelo. Hallitus oli kokoontunut vain kerran, vuosikokouksen yhteydessä. Hallituksen ainoa muutos oli Kari Kuuren jääminen pois järjestösihteerin tehtävistä. Muuten entiset nimet (Ilkka Serra, Heikki Virtanen, Lasse Ahonen, Tapani Koivula) jatkoivat. Toiminnan lamasta huolimatta yhdistyksen jäsenmäärässä ei tapahtunut oleellisia muutoksia.

YO-talolla tapahtuu

Vuosi 1989 lähti ufoasioissa liikkeelle aivan uudella tavalla, sillä Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunnan kulttuurikeskus järjesti Vanhan ylioppilastalon galleriassa mittavan ufonäyttelyn 20.1. --5.3. Näyttelyn panivat pystyyn taiteilija Jussi Kivi ja arkkitehdit Tapani Koivula ja Ilpo Okkonen, mutta myös Sami Laitala ja Olle Kangas olivat aktiivisesti mukana. Tapahtumaan liittyi useita ufoelokuvia ja 18.2. järjestetty ufopaneeli, joka sai niin suuren suosion, etteivät läheskään kaikki kuulijat mahtuneet mukaan. Kun sama näyttely kiersi kirjastoissa muuallakin Suomessa, ei ole ihme, että suomalaiset kiinnostuivat uudestaan ufoista. Samaan suuntaan vaikutti myös uusi kirja, Tammen julkaisema Whitley Strieberin Ne ovat täällä.

80-luvun loppu

Vuosikymmenen voimakkaimmat ufotuulet puhalsivat kuitenkin idän ja kaakon suunnasta, josta alkoi 80-luvun lopulla tulla tulvimalla artikkeleita ja uutisia ufoista. Eräänlainen "lokakuun vallankumous" tapahtui, kun Neuvostoliiton virallinen uutistoimisto Tass kertoi sikäläisten tiedemiesten pystyneen todistamaan, että vieras avaruusalus laskeutui syksyllä 1989 Voronezhin kaupunkiin. Tuo Helsingin Sanomien 10.10. julkaisema uutinen ennakoi Neuvostoliiton lopun alkua, mutta samalla myös suomalaisten ufotutkijoitten laman loppua.





Kuvia:

Vuonna 1968 Tampereen keskustassa (Kuninkaankadulla) toimi hyvin aktiivinen nuorten ufokerho Finnish UFO Investigation. Kesäkuun toisena päivänä Tapani Kuningas (kuvassa pöydän päässä) järjesti kerhon tiloissa Suomen ensimmäisen ufotutkijakoulutuksen. Matias Päätalo on kuvassa vasemmalla.
Ufoaika-lehden kokoon kutsuma Ufotutkijoiden keskustelu- ja neuvottelutilaisuus hotelli Emmauksessa Tampereella 21.1.1973 oli lähtölaukaus Suomen Ufotutkijat Ry:lle.
Yhteistyötoimikunta ensimmäisessä kokouksessaan Tampereen Hämeenpuistossa.
Ufotutkijoiden paneelikeskustelu menossa Turun Ufoseminaarin yhteydessä Ylioppilaskoti Kårenissa 14.7. 1973
Suomen ensimmäinen dokumenttielokuva ufoista "Ufot -aikamme mysteeri" sai alkunsa Nokialla 17.7.1975 tehdystä ufohavainnosta.
Lisensiaatti Kalevi Pusa laati presidentti Kekkoselle ufokirjeen. Tässä kuvassa hän kertoo professori Hynekin ufotutkimuksista Turun Ufoseminaarissa kesällä 1973.



© Suomen Ufotutkijat
Suomen Ufotutkijat ry  - Arkkitehdinkatu 14 B  - 33720 TAMPERE  |  Tel. +358405170553  |  Webmaster  |